"POMO joko saa lähteä...." Niin luki tuon valokuvan yhteydessä facebook muistoissani vuonna 2010. 

Kun näin tuon päivityksen, istuin pitkän tovin sitä muistelemassa ja miettimässä. Tuolla päivityksellä ja tuolla kuvalla on erityinen merkitys minulle nyt. Se oli nimittäin viimeinen kesä, kun olin terve. Tosin en silloin tiennyt sitä. 

Tuossa kuvassa istun iloisena, täynnä kesäsuunnitelmia, neljän viikon odotukset ihan ovella. Pian livahdin pukkariin, vaihdoin sairaalavaatteet kesämekkoon ja sandaaleihin. Hyppäsin auton ja ajoin Inkooseen. Huomaan miten alkaa ihan hymyilyttää kaikkea tuota muistellessa, sitä miten ihanaa oli aina viimeinen työpäivä ja edessä siintävä kesäloma- kuin rikkomaton satasen seteli, ei hetkeäkään vielä tuhlattuna.  

Vain käsivarsi oli tuolloin edelleen särkevä edellis marraskuun sikainfluenssarokotteen jäljiltä, eikä se tuntunut millään parantuvan. Tuolloin en saattanut edes aavistaa sitä, mitä syksy ja loppu vuosi toisi tullessaan, miten rankasti alkaisin kamppailla jaksamisen ja terveyteni kanssa. 

Niin se elämä kuitenkin menee, joskus on se viimeinen terve päivä, tai se viimeinen hetki jollekin asialle, jopa elämälle. Emme voi jäädä pitämään mistään kiinni loputtomiin, on laskettava irti. Opeteltava uusi painopiste, sen ilon vaaliminen, että se kaikki sai joskus kuitenkin olla, sain elää ne vuodet, ne päivät, hetket ja asiat. Liian helposti jää menettämisen suruun, itkemään asioiden perään, vaikka kaikki me ajallamme luovumme niistä.

Opettelen elämään tässä ja nyt, vaikka se kuulostaa kliseiseltä. Ymmärtämään, että nyt minulla on kuitenkin tämä terveys ja nämä asiat elettäviksi, ja joille sitten joskus vilkutan hyvästiksi. Nyt voin nauttia tästä kaikesta. Huonoja päiviä tulee, se on osa elämää ja varsinkin sairauttani, ja silloin suren sen hetken, se on ihan sallittua. Haluaisin kuitenkin ajatella, että edelleen se lasi on puoliksi täynnä, eikä puoliksi tyhjä, riippuen siitä millä sen haluaa täyttää ;)

Tämä kesämalja on eräältä elokuun päivältä Inkoosta. Viiniä kesämaisemalla.