Päätin heti harjoitella uutta elämän asennettani. Otin iloisemman ilmeen kasvoilleni, hymyilin kaikille ja kaikelle, ja uskokaa tai älkää maailma näytti aivan erilaiselta, myös tuntui. Päätin kävellä aivan eri katuja, kääntyä aivan eri kadunkulmista, ja niinpä löysin paljon uutta mikä olisi jäänyt löytämättä. Myös tämän kauniin patsaan eräästä puistosta. Jotenkin se viehätti minua. Patsaan naisesta paistoi levollisuus, kauneus ja aitous, että kaikki se mitä olet riittää. Olla vain olemassa. Tunsin halua maata juuri noin rantakalliolla, sinisen taivaan alla, auringon lämmössä ja elämän levossa, olla riittävä sellaisenaan. 

Kuuntelin myös ihmisiä, ulkopuolisena en läsnäolijana, sillä he olivat minulle tuntemattomia. Jouduin tahtomattani kuulijaksi siinä kahvilassa istuessani. Käytin tilannetta itselleen hyväksi, sillä pysähtyessäni kuuntelemaan, minä myös kuulin. Mielikuvaharjoituksen tavoin mietin miten kommunikoida heinä toisin, juuri sillä tavalla mistä aiemmin kirjoittelin. Uskon että jokainen pysähtyminen auttaa minua tunnistamaan myös sen mitä haluan itsessäni muuttaa. 

Ilta laskeutuu Hankoon. Viimeinen ilta tällä erää Villa Telliinassa, ja tunnistan saman haikeuden hyvästellä kuin muinakin kesinä. Tuntuu niin lohduttoman pitkälle odottaa ensi kesään, uutta saapumista, uutta kohtaamista ja uutta kesää. Kunpa täällä Villa Telliinassa voisi elää näin koko pitkän kesän, niin hyvästellä voisi vasta myöhemmin…. huokaan, ja tiedän että hyvästit olisivat myöhemmin ihan yhtä vaikeat. Pikkuriikkinen toivo sydämessä lohdutan itseäni kuitenkin, ehkä sittenkin vielä palaan, ehkä vielä tänä kesänä, ihan vain hetkeksi, ja jos en...ensi kesänä varmasti.