Vietin viikonloppua Hangossa ystävieni kanssa ja hetken istuimme miettimässä viimeistä kymmentä vuotta, mihin elämä oli meitä kuljettanut ja mitä olimme yhdessä kokeneet ja jakaneet. Siihen mahtui uskomattoman paljon. Toki ystävyytemme on ollut paljon pidempi kuin tuo kymmenen vuotta, ja muistoja enemmänkin, mutta lähinnä mietimme aikaa, jolloin olimme asuneet eri paikkakunnilla ja silti yhteys on säilynyt. 

Jäin juttuhetkemme jälkeen vielä itse miettimään ystävyyttä, sitä miten upea matka se voi olla, miten rikas ja antoisa, pitkäkin, ehkä elämän mittainen. Toki siihen ei välttämättä aina sisälly pelkästään hyviä tunteita, jatkuvaa yhteyttä ja jakamista, vaan myös ne hetket, kun kasvetaan ihmisinä ja yhdessä olo hiertää. Lähellä ei ole aina helppoa olla, mutta miten ajan kanssa oppii tunnistamaan tiettyjä mutkia ja osaa antaa enemmän tilaa erilaisuudelle. Yhteiset muistot muuttuvat arvokkaiksi, hauskoiksikin tapahtumiksi, joissa arkiset hankaluudet unohtuvat. Myös menneille virheille oppii nauramaan, ja olemaan armollinen, elämä opettaa. 

Minulla on monta todella pitkäaikaista ystäviä, vuosikymmeniä kestäneitä suhteita, ja kävellessäni lauantaina hiljaisella elokuun hiekkarannalla keräilemässä simpukoita, mietin, miten kiitollinen olen jokaisesta ystävyydestä. Miten jokaisella heillä on oma paikkansa minussa, ja miten jokainen heistä on tuonut elämääni oman rikkautensa, oman sävynsä ja syvyytensä. Miten jokainen heistä on tehnyt minuun oman pysyvä kolonsa, ja en voisi kuvitellakaan, että se kolo enää häviäisi. Tunnen, että he haluavat siinä olla, elämässäni ja minä heidän. Olen oppinut tuntemaan heidät ja he tuntemaan minut. Näistä ystävyyksistä tietää, että on elänyt jo hyvän matkaa, että on päässyt sille puolelle elämää, kun osaa jo nautti sen hedelmistä. Kun osaa asettua levollisesti yhdessä oloon, tietää että kaikki on tässä ja nyt, ei huomisessa.