Ukkonen jylistää pitkin taivaankantta, se lähestyy uhkaavasti. Salamat välähtelevät, valaisevat tummaksi muuttuneen maiseman ja saa minut säpsähtämään joka iskulla. Tunnen syvää kunnioitusta luontoa kohtaan. Asia, jota ihminen ei voi hallita.

Samaa hallitsemattomuutta tuntee usein myös elämää kohtaan. Vaikka siitä luulee, että voi hallita sen kulkua, saakin jo seuraavassa hetkessä huomata, että se on mahdotonta, aina on jotain yllättävää. Tapahtuu asioita, jotka eivät menneetkään oman käsikirjoituksen mukaan, saa kokea rankkojakin pettymyksiä, ongelmia, joihin ei olisi halunnut suostua, tai sitä, että ei riittänytkään siihen mitä oli niin suunnitellut. 

Toki oppii myös ymmärtämään, että onneksi elämä ei aina menekään niin kuin sen itse halusi menevän, sillä eipä olisi aina itse arvannut kääntyä oikeasta mutkasta. Saati että olisi ollut valmis suostumaan niihin pitkiin ja raskaisiin elämän oppitunteihin ja läksyihin missä koulittiin kärsivällisyyttä, tyhjyyden ja odottamisen sietokykyä, tai yksinäisyyden opettelua. Hyvät yllätykset ovat aina mieleen ja niitä on niin paljon helpompi hyväksyä, ajatella että nyt olen siunattu ja elämä menee niin kuin sen pitääkin. Vaikeimmissa hetkissä on helppo todeta, että eihän kaiken nyt näin pitänyt olla, tämä on niin epäoikeudenmukaista ja väärinkin, kunnes vasta myöhemmin ymmärtää miten juuri noiden oppien puuttuminen olisi tehnyt elämästä niin paljon köyhempää. Mitä pidemmälle elää, sitä paremmin oppii hyväksymään niin hyvät kuin huonon asiat. Osaa olla ajattelematta, että on jokin oikea tapa elää, tai että jokin kurja vaihe olisi niinkään kiinni siitä että se olisi vire, vaan että se vain on osa elämää. 

Kerran eräs ihminen sanoi minulle, kun elin yhtä elämäni raskainta vaihetta läpi, "muista että mikään hetki ei kestä ikuisesti, mikään olo ei ole pysyvää, aina tulee uusia hetkiä ja oloja", ja niin se on joka kerta ollut. Kuin ukkosmyräkkä, voi elämän taivaan peittää tummat pilvet, räiskyvät salamat ja kaatosade, tuntuu ettei tästä selvitä, pelottaa ja ahdistaa. Vaan niin lopulta koittaa hetki, kun pilvet väistyvät, kun auringon säteet tunkee pilvien lomasta ja elämää on taas helpompi elää ja ymmärtää. Joka asialla on paikkansa, joka hetkellä on tarkoituksensa, usein niillä ikävimmilläkin. Eikä ihan niinkään, että kukaan meistä olisi ansainnut raskaita elämän kolhuja, kipua, ahdistusta ja ikävää, vaan että ne vain ovat osa elämää, ja että ne voivat olla mahdollisuus oppia väistämään samat myräkät ja karikot, oppia ymmärtämään palasen enemmän itseään tai toisia. Tehdä elämän matkasta rikkaamman. 

Kuvan ukkoskuuro on Örön saarelta.