Eilen juttelin ala-asteen luokkatoverini Annan kanssa, tai oikeastaan viestittelimme. Muistelimme menneitä luokkakuvamme myötä ja olin niin otettu, että Anna muisti lähes kaikkien luokkatovereidemme nimet. Itse muistan vain muutamien etunimet, sillä minulle on suotu ennemminkin kasvomuisti kun nimimuistia. Muistan myös helposti tapahtumat kuin nimet.

Muistan hyvin meidän ala-asteen luokanopettajan Veikon, joka oli isällisen lämmin ihminen. Muistan, miten hän osti omilla rahoillaan meidän luokkaan keltaiset hienot ikkunaverhot, että olisi viihtyisämpää, sekä ison kukan, peikonlehden, jota me saimme sitten vuorollaan hoitaa. Välitunnilla kilpailimme siitä, kuka ennättää Veikon käteen kiinni, kun hän oli välituntivalvojana, ja meillä oli tapana kulkea pitkässä letkassa hänen molemmin puolin käsikkäin. Muistan Veikon nahkahansikkaan ja ison kouran, jonne pienen tytön käsi puristui. Se oli arjen turvaa.

On helpottavaa ymmärtää, että on luonnollista että osa elämän ihmisistä jää; leikkitoverit, koulukaverit, työkaverit ja jotkut muutkin ystävät. Arki vie ja yhteydenpito katkeaa. Elämä vie uusin kuvioihin, ehkä ihan toiseen kaupunkiin, eikä näin ollen kohtaaminen ole enää osa arkea. Ei vain tule enää pidettyä yhteyttä, lopulta ei enää osaakaan, miettii liikaa uskaltamista. Entä jos se toinen ei enää haluakaan, mitä jos hän ei ole enää se sama ihminen, ei löydykään yhteistä puhuttavaa, niinkin välillä käy.

On kuitenkin totta, että jotkut ihmiset jättävät pysyvän tassunjäljen elämääsi. Vaikka yhteys välillä katkeaa, se löytyy uudelleen ja pysyy erosta huolimatta samana. Uudelleen kohtaamisessa huomaa, että yhteys löytyy samalla tavalla kuin ei mitään eroa olisi ollutkaan, että kaikki jatkuu siitä, mihin se joskus jäi. 

On ilo sanoa, että olen saanut pitää monia tassunjälkiä elämässäni, monia ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut pitkään, lähes koko elämäni, toki minä myös heidät. Elämä onkin opettanut pitämään veräjänportin auki, ymmärtämään, että läheisyyteen ei voi pakottaa, yhteyttä ei voi pitää väkisin yllä, se on lahja. Olen saanut oppia, että elämään kuuluu se, että välillä tiet erkaantuvat, mutta jos niiden on tarkoitus jälleen kohdata, ne kohtaavat. 

Osa ihmisistä on ja pysyy ilona koko elämä ajan, ja heidän myötään hioutuu ne kauneimmat timantit. Heidän kauttaan opit paljon enemmän kaikesta ihmisyydestä, elämästä ylipäätään, ja kasvamisesta ihmisenä. Olen kuitenkin yhtä iloinen niistä, jotka joskus tunsin, niistä, jotka vielä opin tuntemaan ja niistä ihanista aarteista, jotka ovat olleet koko ajan elämässäni!

Kuvassa opettajamme Veikko, yksi elämäni alun ihanista ihmisistä. Minut varmaan tunnistaakin joukosta ;)