Viime syksynä toinen loppuunpalaminen iski minuun. Edellisestä uupumuksesta oli kolme vuotta. Myöhemmin ymmärsin, etten ollut edes toipunut ensimmäisestä kunnolla, eikä siksi ihme, että nyt loppuunpalaminen iski entistä rajummin toisella kerralla. Tarvittiin siis pidempi sairasloma, ja vasta puolen vuoden jälkeen palailin pikkuhiljaa osa-aikaisesti töihin. Varovaista yrittämistä tämä on ollut edelleen, ja tarkemmin kun koskaan, haluan pitää huolta voimistani, jotka nyt olen saanut edes osittain takaisin. 

Sain tänään odottamattoman puhelun, työterveyshoitaja soitti, ystävällisen lempeä ääni kertoi, että olivat miettineet lääkärin kanssa mitähän minulle mahtaa kuulua, miten minä nyt voin. Liikutuin aivan valtavasti siitä, että joku välitti. Puhelun jälkeen itkin tovin pelkästä välitetyksi tulemisen liikutuksesta, tuntui niin hyvältä, en kamppaile jaksamiseni kanssa yksin. Ymmärsin myös tuossa hetkessä taas palasen enemmän, että on lupa väsyä, on lupa voida huonosti ja lupa toipua, se kaikki on ihan sallittua. 

Jäin pohtimaan sitä, miten paljon pienet eleet voivatkaan merkitä. Miten suuri merkitys niillä voi olla jollekin, tai itselle. Joku muistaa, joku kysyy ja joku kuuntelee, et ole unohdettu, et ole yksin. Tuota pohtiessa ymmärrän nyt oman työni merkityksen myös ihan uudella tavalla, sen miten usein voin itse olla jollekin se päivän enkeli, se voimantuoja, eikä siihen tarvita edes kovin paljon. 

Ukkoskuuro pyyhkäisi ylitsemme tänään, ravisuttaen hetken niin puita kuin taivaan kantta. Vettä tuli kunnolla ja ilma raikastui. Hetkittäin tarvitaan kunnon ukkoskuuro putsaamaan elämää, meidät hereille siitä missä emme enää itse näe kulkevamme väärään suuntaan, väärällä voimavaralla. Aluksi loppuunpalaminen tuntui pelkästään liian pahalta, se tuntui tappiolta ja kamalalta, mutta nyt ymmärrän sen olevan uusi mahdollisuus. Osaan antaa sille kaikelle tilaa ja aikaa, ja saan huomata, että se on alkanut muuttua uuden aluksi.