Pihassamme on iso kirsikkapuu, se näkyy suoraan makuuhuoneeni ikkunasta. Tänä vuonna se ihan notkui punaisia makeita kirsikoita. Osan sadosta on vienyt jo linnut ja näytti niiden makea hedelmä maistuvan kovasti myös ampiaisillekin. Tajusin, että olisi siis oltava nopea, jos mielisi saada jotakin myös oman säilöön. Niinpä tänä aamuna kiipeilin ja roikuin vanhalla keittiöjakkaralla ja taivuttelin kirsikkapuun isoja oksia yltääkseni mahdollisimman korkealle, saadakseni vielä jäljellä olevat marjat talteen. Sää oli ihana, kesätuuli oli lempeä ja pehmeä, aurinko ei ollut vielä noussut porottamaan taivaan kannelle, ja ympärillä oli vain sunnuntai aamun mieletön rauha. Koko tienoo tuntui vielä nukkuvan, oli vain minä ja kirsikat. 

Siinä poimiessa, Inkoon vanhan kirkon kellot alkoivat kumahdella juhlavasti. Erityisen juhlavasti juuri tällaisena täydellisen kauniina aamuna, niin ajattelin, ja tunsin kiitollisuutta elämälle. Miten monesti luonto onkaan ollut minun kirkkoni, minun alttarini. Kaikkina näinä Inkoon vuosina se on ollut eritoten juuri siinä, kun korjaa talteen kesän satoa. Jumalan meille suomia lahjoja, niin kuin runsaana katettu pöytä, ole hyvä syö ja juo, tämän on teille annettu. Miten sielua ravitsevaa on se hiljaisuus, jota voit kokea luonnon keskellä, oli se sitten meren ääretön horisontti, pellot, jotka tuulessa taivuttelevat syysviljaa, tai metsä kaikkine valoineen ja varjoineen, tai vain hetki oman kodin portailla, jossa voit hetkeksi istahtaa kuuntelemaan havupuiden havinaa.