Muutama vuosi sitten olin hetken ilman kotia. Olin vihdoin löytänyt kaipaamani mummonmökin maalta, pienen punaisen talon ihanan puutarhan keskeltä. Tohkeissani suunnittelin mitä kaikkea voisin laittaa ja remontoida, suunnittelin värejä ja tapetteja, puutarhaistutuksia. Kerkesin jopa aloittaa ja vanha kiviseinä ja suuri liesituuletin puuhellan yllä muuttui kauniin valkoiseksi. Kannoin yhdessä muuttolaatikkojen kanssa sisään ison korillisen keltaisia narsisseja, olihan tulossa pääsiäinen. Edessä oli vasta alkava kevät ja kesä, iso odotus täytti mielen, unelmastani tulisi vihdoin totta, saisin työntää käteni niin puutarhan multaan, kun pensseleiden kera maalipurkkeihin. Oma ihana taloni maalla. 

Vaan kuinka kävikään. Seisoin kahtena ensimmäisenä päivänä tyhjäilemässä laatikoita, kurkottelemassa astioita uuden keittiön kaappeihin, kun aloin voida yhä huonommin. Tiesin melkein heti, että nyt ei kaikki ole talossa hyvin, sillä alkoi olla vaikea hengittää ja lopulta kadotin ääneni. Oli pakko luovuttaa, lähteä pois ja surullisena yövyin ystäväni sohvalla potien vaikeaa hengenahdistusta, itketti.

Selvisi melko pian, että talossa oli todella iso vesivahinko ja muuttaminen ei tulisi kysymykseenkään, ei koska sairastuin kosteusvaurioista, ja koska talo meni täydelliseen remonttiin pitkäksi aikaa. Surullista oli myös se, että olin jo ennättänyt irtisanoa itseni edellisestä kodistani ja niin minusta tuli hetkessä koditon. Tunne oli ihan kamala, sitä ei kykenen edes kuvaamaan, olin hädissäni.

Onneksi ystäväni ojensi auttavan kätensä, tavarani saatiin heidän suuren tallin ylisille pressujen alle. Siellä ne odottaisivat siihen asti, että uusi koti löytyisi, ja minä pääsin heille asumaan. Niin vierähti sitten seuraavat puolitoista kuukautta odotusta ja etsintää. Puolitoista kuukautta, jolloin olin hädissäni, paniikissa ja niin surullinen. Yksi kamalimmista kokemuksista ikinä. Tiesin nyt, mitä on olla koditon. Tiesin, mitä on olla toisten varassa, kun elämältä menee pohja. 

Selailin asuntoilmoituksia päivät pääksytysten, niin lehdissä kun netissä. Selailin sivut kymmeniä kertaakin päivässä, toivoen joka kerta, josko uusia ilmoituksia olisi ilmestynyt. Valjastin jokaisen ystävän ja työtoverin mukaan etsintöihin, ja ahkerasti he lähettelivätkin minulle tietoja jokaisesta mahdollisesta asunnosta. Tuntui vain niin kovin pahalta ajatus, että täytyisi nyt kiireessä ottaa mikä tahansa asunto, oma koti kun oli minulle tärkein paikka maailmassa. Onneksi niin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, vaan sain rauhassa etsiä ja katsella.

Odotellessani ja etsiessäni muistan, miten iltaisin lenkkeilin ajankulukseni, ja miten tuntui, että en mitään muuta nähnyt kuin taloja ja koteja, valoja ikkunoissa, ihmisiä niissä, ja miten syvästi ikävä minun oli omaa kotia. Tunsin olevani hukassa, vailla omaa paikkaa. Podin raskasta syyllisyyttä siitä, että olin uskaltanut lähteä unelmieni perään, että kävi huonosti ja olin siksi ilman kotia. Toisaalta tiesin, että jos mitään ei uskalla, mitään ei myöskään saa, ja jokaisessa unelmassa on riskinsä. Kahlasin mieleni tuuliajolla ja mietin, onko minulle enää lupa toivoa kotia, jossa olisi hyvä olla ja jota rakastaa. 

Kevät oli muuttunut jo kesäiseksi toukokuun lauantaiksi, kun sain eräältä työkaverilta soiton kahdesta mahdollisesta asunnosta. Eikä ilollani ollut mitään rajaa, kun ajelin toista niistä katsomaan tajuten, että asunto oli talossa, jonne olin aina edellisten vuosien lenkkeilymatkoillani haaveillut muuttavani. Ei voi olla totta ajattelin, kun ajoin talon pihaan, sillä en mitään muuta halunnut kuin muuttaa juuri siihen. Helpotus ja kiitollisuus olikin suuri, kun vuokranantajat totesivat, että koti olisi minun ja voisin vaikka heti muuttaa siihen. Oli vaikea pysyä kaikelta onnelta nahoissaan, ja ei aikaakaan, kun kannoin patjan uuden kotini lattialle, ja halusin heti yöpyä siellä. Minun, minun, minun, kuljin ympäri asuntoa ja koskettelin seiniä ja tiskipöytää ja ovia, olin vihdoinkin tullut KOTIIN, ja tästä eteenpäin tiedän, että koti merkitsee minulle aina paljon enemmän kuin se koskaan ennen on merkinnyt. Asioiden tärkeyden ymmärtää vasta kun ne menettää kuuluu tuttu sanonta, ja nyt tiedän mitä se tarkoittaa. 

Rakas ihana kotini, totean vieläkin harva se päivä, minun oma paikkani ...

 

Kollaasissa rakas kotini vähän eri vuosina ja hetkinä.