Eilen mieli oli haikea, jälleen kerran on aika todeta, että kesä Hanko oli nyt tässä. Odotettu, kaivattu, ihana ja kaunis, jonka toivoisi jatkuvan loputtomiin. Aina tulee aika kuitenkin hyvästellä, ymmärtää että elämä on hetkiä, elämä on kohtaamisia, joita ei voi aidata, ja joista syntyy ne muistot, joita kannamme mukanamme, niin hyvät kun huonot. Joka vuosi palaan tänne erilaisena, muuttuneena, kypsempänä ja näen kaiken uusin silmin. Niin paljon muistoja liittyy Hankoon, minun kesäpaikkaani. 

Uimakoppi saa ensimmäisen uimavieraansa. Nuo viehättävät Hangon uimakopit, kuin "maisema monumentit", jos niin voi sanoa, niin osa Hankoa. Siinä en katselevat ihmisten ilonpitoa, lasten riemua ja rakastavaisten suudelmia. Antavat hetken suojan sitä tarvitsevalle pujahtaa uimapukuunsa tai vaatteisiinsa, jättää kostean henkäyksen leijumaan sen puisien seinien suojiin.  

Ensimmäisenä Hanko kesänä, kaunis sormukseni katosi meren pohjaan ja olin kovin surullinen. Ystäväni lohdutti minua ja sanoi, nyt Hanko otti sinut lopullisesti omakseen, ja niin siinä kävi. Tapaamme jälleen ensi kesänä.