"POMO joko saa lähteä...." Niin luki tuon valokuvan yhteydessä facebook muistoissani vuonna 2010. 

Kun näin tuon päivityksen, istuin pitkän tovin sitä muistelemassa ja miettimässä. Tuolla päivityksellä ja tuolla kuvalla on erityinen merkitys minulle nyt. Se oli nimittäin viimeinen kesä, kun olin terve. Tosin en silloin tiennyt sitä. 

Tuossa kuvassa istun iloisena, täynnä kesäsuunnitelmia, neljän viikon odotukset ihan ovella. Pian livahdin pukkariin, vaihdoin sairaalavaatteet kesämekkoon ja sandaaleihin. Hyppäsin auton ja ajoin Inkooseen. Huomaan miten alkaa ihan hymyilyttää kaikkea tuota muistellessa, sitä miten ihanaa oli aina viimeinen työpäivä ja edessä siintävä kesäloma- kuin rikkomaton satasen seteli, ei hetkeäkään vielä tuhlattuna.  

Vain käsivarsi oli tuolloin edelleen särkevä edellis marraskuun sikainfluenssarokotteen jäljiltä, eikä se tuntunut millään parantuvan. Tuolloin en saattanut edes aavistaa sitä, mitä syksy ja loppu vuosi toisi tullessaan, miten rankasti alkaisin kamppailla jaksamisen ja terveyteni kanssa. 

Niin se elämä kuitenkin menee, joskus on se viimeinen terve päivä, tai se viimeinen hetki jollekin asialle, jopa elämälle. Emme voi jäädä pitämään mistään kiinni loputtomiin, on laskettava irti. Opeteltava uusi painopiste, sen ilon vaaliminen, että se kaikki sai joskus kuitenkin olla, sain elää ne vuodet, ne päivät, hetket ja asiat. Liian helposti jää menettämisen suruun, itkemään asioiden perään, vaikka kaikki me ajallamme luovumme niistä.

Opettelen elämään tässä ja nyt, vaikka se kuulostaa kliseiseltä. Ymmärtämään, että nyt minulla on kuitenkin tämä terveys ja nämä asiat elettäviksi, ja joille sitten joskus vilkutan hyvästiksi. Nyt voin nauttia tästä kaikesta. Huonoja päiviä tulee, se on osa elämää ja varsinkin sairauttani, ja silloin suren sen hetken, se on ihan sallittua. Haluaisin kuitenkin ajatella, että edelleen se lasi on puoliksi täynnä, eikä puoliksi tyhjä, riippuen siitä millä sen haluaa täyttää ;)

Tämä kesämalja on eräältä elokuun päivältä Inkoosta. Viiniä kesämaisemalla.

 

Löysin yllä olevan piirustukseni koneeltani, tai siis ottamani kuvan siitä. Tuossa vaiheessa se oli vielä keskeneräinen. Se on ajalta jolloin aikuisten värityskirjat eivät vielä olleet muodissa tai hitti, se miten terapeuttista ja rauhoittavaa on istua värittelemässä. Sen terapeuttisuuden löysin ihan itse, kun yritin väsymyksessäni nollata itseäni työpäivien jälkeen ja kaikessa hiljaisuudessa tein tuota kuvaa. Pian huomasin, miten mieltä rauhoittavaa oli vain keskittyä siihen ja miten kynän monotoninen liike rauhoitti. Tuntui aika hupaisalta, kun sitten luin ja kuulin aikuisten värityskirjoista, kun ne ilmestyivät. Varmaan koko asia on keksitty jo hyvin kauan sitten, me vain hukkaamme tärkeitä juttuja ja löydämme ne sitten taas uudelleen omalla tavallamme. 

Nykyään minulla on kotona suurimmaksi osaksi aina hiljaista. En väsymykseni takia jaksa juurikaan kuunnella musiikkia tai radiot. Toki hetkittäin niinkin tapahtuu, mutta melko pian haluan jo sulkea kaikki äänet. Ja jos kuuntelen radiota, kuuntelen yleensä ruotsinkielistä ohjelmaa, sillä jaksan sitä paremmin, aivot eivät niin väsy. Tuo saattoi kuulostaa kummalliselta, mutta niin se vain on, suomeksi joutuu tarttumaan liikaa sisältöön ja kieleen, ruotsiksi osa menee ohi tai tulee pehmeämmin. Ja ilokseni voin todeta, että ruotsin ymmärrys on kosolti lisääntynyt näiden kuuntelu hetkien myötä.  

Eniten rakastan kuitenkin hiljaisuutta, rakastan sitä niin paljon, että totean usein ääneen itselleni - ihanaa mikä hiljaisuus! 

Jostain syystä kotiini on myös alkanut ilmestyä nukkuvia enkeleitä. Ne lohduttavat minua. Nämä ovat Maaritin töitä. Tuo taulu oli myös työpaikkani työhuoneessa viimeisinä vuosina, ja jotenkin se antoi minulle luvan olla väsynyt, lohdutti aina kun katseeni osui siihen.

 

 Maarit Lassila Art

 

 Maarit Lassila Art

Otsikko kertoo jo sen, mitä nyt pohdin. Aikaa tässä välissä. Viimeksi kirjoitin kuusi vuotta sitten, vuonna 2015.

Niinhän siinä lopulta kävi, että ei ollut voimia enää yhtään mihinkään ylimääräiseen, vain arjesta selviämiseen. Kunhan sai hoidettua työpäivät, muu aika meni voimien keräämiseen, eikä oikein enää siihenkään, vaan hetkestä toiseen selviämiseen.

Nyt olen saanut jättää työvelvoitteet, levätä muutaman vuoden ja voida huonoakin huonommin. Onneksi ihminen ei etukäteen tiedä kaikkea, sitä miten kovasti se hevonen saattaa potkaista vielä jälkikäteenkin. Olin mennyt jo vuosia voimilla, joita ei edes enää ollut, joten oli ihan ymmärrettävää, että ensin mennään väärään suuntaan ja vasta sitten pikkuhiljaa elämä alkaa työntää uutta iloa. 

Tuota iloa olen nyt saanut maistella, sitä, jonka luulin jo pysyvästi kadonneen. Tuntea hetkiä, kun se kuplii sisälläni, nousee pintaan ja herättää eloon. Toki elämäni tulee tästä eteenkinpäin olemaan yhtä kamppailua sairauteni kanssa, mutta olen todella kiitollinen kaikista niistä hyvistä päivistä mitä elämä minulle vielä suo. Kiitollinen, että se vuosien työuupumus kuitenkin alkaa päästää otteestaan ja saan kokea voimia tehdä arjen asioita. 

Koronasta en viitsi niinkään puhua, meistä jokainen tietää mitä se on ollut ja on. Ainoastaan sen verran se hämmensi tätä elämänvaihetta, että ei edelleenkään ole oikein päässyt uuden alkuun. Kun elämästä häviää työ, täytyisi tilalle keksiä muuta sisältöä. Otan tämän korona ajan nyt kuitenkin niin, että olen saanut sen aikana todella levätä rauhassa, hyvä niin. 

Tämä teksti on lähinnä päivitys siitä mihin jäin ja miksi, ja missä nyt mennään. Jatkossa sitten mietteitä lisää.

Kuva on Hangosta, ystävien luota. Miten monesti tuossa olen istunut ja levännyt.

 

Eilen juttelin ala-asteen luokkatoverini Annan kanssa, tai oikeastaan viestittelimme. Muistelimme menneitä luokkakuvamme myötä ja olin niin otettu, että Anna muisti lähes kaikkien luokkatovereidemme nimet. Itse muistan vain muutamien etunimet, sillä minulle on suotu ennemminkin kasvomuisti kun nimimuistia. Muistan myös helposti tapahtumat kuin nimet.

Muistan hyvin meidän ala-asteen luokanopettajan Veikon, joka oli isällisen lämmin ihminen. Muistan, miten hän osti omilla rahoillaan meidän luokkaan keltaiset hienot ikkunaverhot, että olisi viihtyisämpää, sekä ison kukan, peikonlehden, jota me saimme sitten vuorollaan hoitaa. Välitunnilla kilpailimme siitä, kuka ennättää Veikon käteen kiinni, kun hän oli välituntivalvojana, ja meillä oli tapana kulkea pitkässä letkassa hänen molemmin puolin käsikkäin. Muistan Veikon nahkahansikkaan ja ison kouran, jonne pienen tytön käsi puristui. Se oli arjen turvaa.

On helpottavaa ymmärtää, että on luonnollista että osa elämän ihmisistä jää; leikkitoverit, koulukaverit, työkaverit ja jotkut muutkin ystävät. Arki vie ja yhteydenpito katkeaa. Elämä vie uusin kuvioihin, ehkä ihan toiseen kaupunkiin, eikä näin ollen kohtaaminen ole enää osa arkea. Ei vain tule enää pidettyä yhteyttä, lopulta ei enää osaakaan, miettii liikaa uskaltamista. Entä jos se toinen ei enää haluakaan, mitä jos hän ei ole enää se sama ihminen, ei löydykään yhteistä puhuttavaa, niinkin välillä käy.

On kuitenkin totta, että jotkut ihmiset jättävät pysyvän tassunjäljen elämääsi. Vaikka yhteys välillä katkeaa, se löytyy uudelleen ja pysyy erosta huolimatta samana. Uudelleen kohtaamisessa huomaa, että yhteys löytyy samalla tavalla kuin ei mitään eroa olisi ollutkaan, että kaikki jatkuu siitä, mihin se joskus jäi. 

On ilo sanoa, että olen saanut pitää monia tassunjälkiä elämässäni, monia ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut pitkään, lähes koko elämäni, toki minä myös heidät. Elämä onkin opettanut pitämään veräjänportin auki, ymmärtämään, että läheisyyteen ei voi pakottaa, yhteyttä ei voi pitää väkisin yllä, se on lahja. Olen saanut oppia, että elämään kuuluu se, että välillä tiet erkaantuvat, mutta jos niiden on tarkoitus jälleen kohdata, ne kohtaavat. 

Osa ihmisistä on ja pysyy ilona koko elämä ajan, ja heidän myötään hioutuu ne kauneimmat timantit. Heidän kauttaan opit paljon enemmän kaikesta ihmisyydestä, elämästä ylipäätään, ja kasvamisesta ihmisenä. Olen kuitenkin yhtä iloinen niistä, jotka joskus tunsin, niistä, jotka vielä opin tuntemaan ja niistä ihanista aarteista, jotka ovat olleet koko ajan elämässäni!

 

Kuvassa opettajamme Veikko, yksi elämäni alun ihanista ihmisistä. Minut varmaan tunnistaakin joukosta ;)

Katselen taivaanrantaa, joka punertaa talviauringon laskiessa suurten kuusten taakse. Vahvaa tummaa, samalla orastavaa valoa ja punaisen värin kauneutta. Yksi vuosi taas kiertänyt kierroksensa ja eletään sen viimeisiä tunteja.

Tämä vuosi vaihtuu kevein miettein, toisin kun niin monet ennen tätä. Mieli on valoisa, iloinen ja toiveikas. Toiveikas itselle, ei niinkään odotuksille. Itse asiassa en odota mitään, en mitään erityistä, on vain hyvä olla tässä, ja samalla tietää että elämä on liikkeessä. Tuntuu hyvältä, ettei määränpäätä tai sen suuntaa ole määritetty, on vain matka ja sen tuoma ilo. On ihanaa oivaltaa olemisen taito, olemisen ilo, joka orastaa oivalluksen riemua.

On ollut pitkä matka siihen, että on oppinut olemaan ohjailematta elämää. Lopettanut hakkaamasta päätä seinään. Nykyään tunnistan ja tiedostan melko pian, kun yritän järkkäillä asioita tahtomallani tavalla ja hoksaan luovuttaa. Eihän elämä pääsisi minua yllättämään, jos en anna sille tilaa juosta vapaana, olla sitomatta sitä omiin pienii käsityksiini. Mitä uutta voi syntyä, jos olen sen jo etukäteen muokannut tahtooni. 

Yritän siis tulevanakin vuotena pitää näppini erossa siveltimestäni, joka maalaa päivieni kulkua ja maisemaa. Katsella vain sen sijaan uteliaana, mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan, kun annan sen olla täynnä yllätystä myös itselleni. 

Iloitsen ja kiitän kuluneesta vuodesta. Kaikki siinä ei ollut helppoa, mutta kaikki on ollut täynnä uutta ja erilaista. Nyt siis istun tukevasti uuden vuoden sukkulani kyytiin ja sanon että olen valmis, että antaa mennä. Ehkä minua hetkittäin pelottaa, tai huimaa, ehkä on vaikeaa luottaa, mutta yritän ennen kaikkea olla painamatta itse jarrua. Olla estämättä sitä rohkeutta, joka saa minut suhtautumaan niin itseeni kuin kaikkeen muuhunkin uudella tavalla, ja estämästä sitä elämää, joka haluaa muovata minua vielä ihmisenä.

Hyvää Uutta Vuotta, rikasta ja antoisaa!