Otsikko kertoo jo sen, mitä nyt pohdin. Aikaa tässä välissä. Viimeksi kirjoitin kuusi vuotta sitten, vuonna 2015.

Niinhän siinä lopulta kävi, että ei ollut voimia enää yhtään mihinkään ylimääräiseen, vain arjesta selviämiseen. Kunhan sai hoidettua työpäivät, muu aika meni voimien keräämiseen, eikä oikein enää siihenkään, vaan hetkestä toiseen selviämiseen.

Nyt olen saanut jättää työvelvoitteet, levätä muutaman vuoden ja voida huonoakin huonommin. Onneksi ihminen ei etukäteen tiedä kaikkea, sitä miten kovasti se hevonen saattaa potkaista vielä jälkikäteenkin. Olin mennyt jo vuosia voimilla, joita ei edes enää ollut, joten oli ihan ymmärrettävää, että ensin mennään väärään suuntaan ja vasta sitten pikkuhiljaa elämä alkaa työntää uutta iloa. 

Tuota iloa olen nyt saanut maistella, sitä, jonka luulin jo pysyvästi kadonneen. Tuntea hetkiä, kun se kuplii sisälläni, nousee pintaan ja herättää eloon. Toki elämäni tulee tästä eteenkinpäin olemaan yhtä kamppailua sairauteni kanssa, mutta olen todella kiitollinen kaikista niistä hyvistä päivistä mitä elämä minulle vielä suo. Kiitollinen, että se vuosien työuupumus kuitenkin alkaa päästää otteestaan ja saan kokea voimia tehdä arjen asioita. 

Koronasta en viitsi niinkään puhua, meistä jokainen tietää mitä se on ollut ja on. Ainoastaan sen verran se hämmensi tätä elämänvaihetta, että ei edelleenkään ole oikein päässyt uuden alkuun. Kun elämästä häviää työ, täytyisi tilalle keksiä muuta sisältöä. Otan tämän korona ajan nyt kuitenkin niin, että olen saanut sen aikana todella levätä rauhassa, hyvä niin. 

Tämä teksti on lähinnä päivitys siitä mihin jäin ja miksi, ja missä nyt mennään. Jatkossa sitten mietteitä lisää.

Kuva on Hangosta, ystävien luota. Miten monesti tuossa olen istunut ja levännyt.