Yritin laittautua nätiksi aamulla, vedin piukemman mekon ylleni ja hups, jotenkin se ei enää näyttänytkään hyvälle. Totesin vatsaani katsellessa, sen erinäisiä pieniä kumpareita, että siinähän on kuin pohjoisen tunturit. 

Olen tullut ikään, kun on vaan pakko hyväksyä tietyt asiat, hyväksyä, että kasvot alkavat olla ryppyisemmät, leuan alla roikkuu joku ylimääräinen leuka, ja kilot kertyvät vaikka syöminen ei niinkään lisäännykään. Ja kun peilistä alkaa katsoa takaisin joku ihan eri tyyppi. Voi minua vanhaa naista totean itselleni, ja kuulen jonkun teistä sanovan, ettet sinä nyt vielä mikään vanha ole. 

Kun täytin viisikymmentä, kävin läpi aikamoisen kriisin. Se oli minulle kova paikka. Enhän ollut ennättänyt vielä rakentanut mitään perinteistä elämää, avioliittoa, lapsia, perhettä, saati että voisi odotella nyt lapsenlapsia kuin seuraavaa etappia. Ei ollut lapset lentämässä pesästä, niin että voisin tuumata saavani nyt vihdoinkin omaa aikaa, voisin alkaa toteuttaa itseään. Ei, ei mitään siitä mitä yleensä koetaan tuossa iässä, vaan päin vastoin, se kaikki huusi minulle kuin saavuttamaton tyhjyys, et sitten saanut sitäkään kaikkea aikaiseksi elämässäsi. 

Nooh tuo syntymäpäivä tuli ja meni, oli ihanaa juhlintaa sitä, ja olin kovin otettu kaikista muistamisista. Näytti sillä, että jäisin sittenkin henkiin. Elämä siis jatkuisi viisikymppisenäkin. Tosin se toisi korkonsa, ja varsinkin terveyden osalta edessä näytti olevan silkkaa alamäkeä. Luin nimittäin eräästäkin kauneuslehdestä pitkän luettelon vaivoista, joita alkaisi putkahdella esiin viidenkympin tienoilla ja sen jälkeenkin. Nimittäin; kuumat aallot, yölliset hikoilupuuskat, hermostuneisuus, rintakivut, sydämen tykytys, päänsärky, nivel- ja lihaskivut ja jäykkyys, haluttomuus, painonnousu, unihäiriöt, väsymys, ummetus, virtsaamisvaivat ja -karkailu, suonikohjut, maksaläiskät, syöpäriski, korkea kolesteroli ja jne. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin. Jotkut noista toki olen jo saanut, se vaan kuuluu ikääntymiseen, niin kun nyt nämä minun "pohjoisen tunturitkin", joita taputtelen rakkaudella ja päätän jälleen kerran lisätä liikkumista ja vähän vatsalihasharjoitteita. Mutta osalle asioista ei enää mitään mahda, on vaan tutustuttava uuteen elämäänsä, vanhempaan ladyn joka peilistä tuijottelee aamusella. 

Se mikä viidessäkympissä kuitenkin oli parasta, ja jonka olen kuullut niin useaan kertaan kliseiseltäkin kuulostavana lauseena, on se, että silloin elämä vasta alkaa, se on parasta aikaa elämässä. Ja vaikka voisi sanoa, että kaikki aika on omalla tavallaan parasta aikaa elää, että ei voi niinkään erotella tiettyä aikaa tai ikää, niin totta se vain on, että kun täytin viisikymmentä, vapauduin henkisesti miettimästä enää yhtään sitä, mitä muut minusta ajattelevat, mitä muut minusta tahtovat ja aloin nauttia elämästä todella itsekkäästi. Ei ole enää niin tärkeää olla hyväksytty muiden silmissä, ei ole enää niin tärkeää kaikki ulkoinen ja saavuttaminen, alkaa arvostaa enemmän sitä mikä lähtee sisältä, mikä on tässä ja nyt, mitä itse ajattelee ja miten tahtoo elää itselle. Tuntuu että se minkä menettää, nuoruus, terveys ja osan jaksamisestakin, saa henkisesti monin kerroin takaisin tässä iässä. Jokaisella iällä on bonuksensa.

Kuvassa on Maaritin patsas, joka otti ja räjähti polttouunissa. Mielestäni se kuvastaa hyvin sitä ilmettä, mikä itsellä saattaa välillä olla, kun kauhistelee muuttunutta kehoaan ja miettii mitä ihmettä sille on tapahtunut, tapahtumassa. Rakastan tätä patsasta, ja minulla onkin ilo ja onni olla sen omistaja. Pelastin sen, kun Maarit oli viskaamassa sen roskikseen.

Itseasiassa se kuvastaa niin hyvin minun koko elämääni ;)

Tässä uusi versio, jonka Maarit sitten teki ja joka ihastutti jokaista kesänäyttelyssä. 

Maarit Lassila Art.