"POMO joko saa lähteä...." Niin luki tuon valokuvan yhteydessä facebook muistoissani vuonna 2010. 

Kun näin tuon päivityksen, istuin pitkän tovin sitä muistelemassa ja miettimässä. Tuolla päivityksellä ja tuolla kuvalla on erityinen merkitys minulle nyt. Se oli nimittäin viimeinen kesä, kun olin terve. Tosin en silloin tiennyt sitä. 

Tuossa kuvassa istun iloisena, täynnä kesäsuunnitelmia, neljän viikon odotukset ihan ovella. Pian livahdin pukkariin, vaihdoin sairaalavaatteet kesämekkoon ja sandaaleihin. Hyppäsin auton ja ajoin Inkooseen. Huomaan miten alkaa ihan hymyilyttää kaikkea tuota muistellessa, sitä miten ihanaa oli aina viimeinen työpäivä ja edessä siintävä kesäloma- kuin rikkomaton satasen seteli, ei hetkeäkään vielä tuhlattuna.  

Vain käsivarsi oli tuolloin edelleen särkevä edellis marraskuun sikainfluenssarokotteen jäljiltä, eikä se tuntunut millään parantuvan. Tuolloin en saattanut edes aavistaa sitä, mitä syksy ja loppu vuosi toisi tullessaan, miten rankasti alkaisin kamppailla jaksamisen ja terveyteni kanssa. 

Niin se elämä kuitenkin menee, joskus on se viimeinen terve päivä, tai se viimeinen hetki jollekin asialle, jopa elämälle. Emme voi jäädä pitämään mistään kiinni loputtomiin, on laskettava irti. Opeteltava uusi painopiste, sen ilon vaaliminen, että se kaikki sai joskus kuitenkin olla, sain elää ne vuodet, ne päivät, hetket ja asiat. Liian helposti jää menettämisen suruun, itkemään asioiden perään, vaikka kaikki me ajallamme luovumme niistä.

Opettelen elämään tässä ja nyt, vaikka se kuulostaa kliseiseltä. Ymmärtämään, että nyt minulla on kuitenkin tämä terveys ja nämä asiat elettäviksi, ja joille sitten joskus vilkutan hyvästiksi. Nyt voin nauttia tästä kaikesta. Huonoja päiviä tulee, se on osa elämää ja varsinkin sairauttani, ja silloin suren sen hetken, se on ihan sallittua. Haluaisin kuitenkin ajatella, että edelleen se lasi on puoliksi täynnä, eikä puoliksi tyhjä, riippuen siitä millä sen haluaa täyttää ;)

Tämä kesämalja on eräältä elokuun päivältä Inkoosta. Viiniä kesämaisemalla.

Löysin yllä olevan piirustukseni koneeltani, tai siis ottamani kuvan siitä. Tuossa vaiheessa se oli vielä keskeneräinen. Se on ajalta jolloin aikuisten värityskirjat eivät vielä olleet muodissa tai hitti, se miten terapeuttista ja rauhoittavaa on istua värittelemässä. Sen terapeuttisuuden löysin ihan itse, kun yritin väsymyksessäni nollata itseäni työpäivien jälkeen ja kaikessa hiljaisuudessa tein tuota kuvaa. Pian huomasin, miten mieltä rauhoittavaa oli vain keskittyä siihen ja miten kynän monotoninen liike rauhoitti. Tuntui aika hupaisalta, kun sitten luin ja kuulin aikuisten värityskirjoista, kun ne ilmestyivät. Varmaan koko asia on keksitty jo hyvin kauan sitten, me vain hukkaamme tärkeitä juttuja ja löydämme ne sitten taas uudelleen omalla tavallamme. 

Nykyään minulla on kotona suurimmaksi osaksi aina hiljaista. En väsymykseni takia jaksa juurikaan kuunnella musiikkia tai radiot. Toki hetkittäin niinkin tapahtuu, mutta melko pian haluan jo sulkea kaikki äänet. Ja jos kuuntelen radiota, kuuntelen yleensä ruotsinkielistä ohjelmaa, sillä jaksan sitä paremmin, aivot eivät niin väsy. Tuo saattoi kuulostaa kummalliselta, mutta niin se vain on, suomeksi joutuu tarttumaan liikaa sisältöön ja kieleen, ruotsiksi osa menee ohi tai tulee pehmeämmin. Ja ilokseni voin todeta, että ruotsin ymmärrys on kosolti lisääntynyt näiden kuuntelu hetkien myötä.  

Eniten rakastan kuitenkin hiljaisuutta, rakastan sitä niin paljon, että totean usein ääneen itselleni - ihanaa mikä hiljaisuus! 

Jostain syystä kotiini on myös alkanut ilmestyä nukkuvia enkeleitä. Ne lohduttavat minua. Nämä ovat Maaritin töitä. Tuo taulu oli myös työpaikkani työhuoneessa viimeisinä vuosina, ja jotenkin se antoi minulle luvan olla väsynyt, lohdutti aina kun katseeni osui siihen.

 Maarit Lassila Art

 Maarit Lassila Art

Niinhän siinä lopulta kävi, että ei ollut voimia enää yhtään mihinkään ylimääräiseen, vain arjesta selviämiseen. Kunhan sai hoidettua työpäivät, muu aika meni voimien keräämiseen, eikä oikein enää siihenkään, vaan hetkestä toiseen selviämiseen.

Nyt olen saanut jättää työvelvoitteet, levätä muutaman vuoden ja voida huonoakin huonommin. Onneksi ihminen ei etukäteen tiedä kaikkea, sitä miten kovasti se hevonen saattaa potkaista vielä jälkikäteenkin. Olin mennyt jo vuosia voimilla, joita ei edes enää ollut, joten oli ihan ymmärrettävää, että ensin mennään väärään suuntaan ja vasta sitten pikkuhiljaa elämä alkaa työntää uutta iloa. 

Tuota iloa olen nyt saanut maistella, sitä, jonka luulin jo pysyvästi kadonneen. Tuntea hetkiä, kun se kuplii sisälläni, nousee pintaan ja herättää eloon. Toki elämäni tulee tästä eteenkinpäin olemaan yhtä kamppailua sairauteni kanssa, mutta olen todella kiitollinen kaikista niistä hyvistä päivistä mitä elämä minulle vielä suo. Kiitollinen, että se vuosien työuupumus kuitenkin alkaa päästää otteestaan ja saan kokea voimia tehdä arjen asioita. 

Koronasta en viitsi niinkään puhua, meistä jokainen tietää mitä se on ollut ja on. Ainoastaan sen verran se hämmensi tätä elämänvaihetta, että ei edelleenkään ole oikein päässyt uuden alkuun. Kun elämästä häviää työ, täytyisi tilalle keksiä muuta sisältöä. Otan tämän korona ajan nyt kuitenkin niin, että olen saanut sen aikana todella levätä rauhassa, hyvä niin. 

Tämä teksti on lähinnä päivitys siitä mihin jäin ja miksi, ja missä nyt mennään. Jatkossa sitten mietteitä lisää.

Kuva on Hangosta, ystävien luota. Miten monesti tuossa olen istunut ja levännyt.

Muistan hyvin meidän ala-asteen luokanopettajan Veikon, joka oli isällisen lämmin ihminen. Muistan, miten hän osti omilla rahoillaan meidän luokkaan keltaiset hienot ikkunaverhot, että olisi viihtyisämpää, sekä ison kukan, peikonlehden, jota me saimme sitten vuorollaan hoitaa. Välitunnilla kilpailimme siitä, kuka ennättää Veikon käteen kiinni, kun hän oli välituntivalvojana, ja meillä oli tapana kulkea pitkässä letkassa hänen molemmin puolin käsikkäin. Muistan Veikon nahkahansikkaan ja ison kouran, jonne pienen tytön käsi puristui. Se oli arjen turvaa.

On helpottavaa ymmärtää, että on luonnollista että osa elämän ihmisistä jää; leikkitoverit, koulukaverit, työkaverit ja jotkut muutkin ystävät. Arki vie ja yhteydenpito katkeaa. Elämä vie uusin kuvioihin, ehkä ihan toiseen kaupunkiin, eikä näin ollen kohtaaminen ole enää osa arkea. Ei vain tule enää pidettyä yhteyttä, lopulta ei enää osaakaan, miettii liikaa uskaltamista. Entä jos se toinen ei enää haluakaan, mitä jos hän ei ole enää se sama ihminen, ei löydykään yhteistä puhuttavaa, niinkin välillä käy.

On kuitenkin totta, että jotkut ihmiset jättävät pysyvän tassunjäljen elämääsi. Vaikka yhteys välillä katkeaa, se löytyy uudelleen ja pysyy erosta huolimatta samana. Uudelleen kohtaamisessa huomaa, että yhteys löytyy samalla tavalla kuin ei mitään eroa olisi ollutkaan, että kaikki jatkuu siitä, mihin se joskus jäi. 

On ilo sanoa, että olen saanut pitää monia tassunjälkiä elämässäni, monia ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut pitkään, lähes koko elämäni, toki minä myös heidät. Elämä onkin opettanut pitämään veräjänportin auki, ymmärtämään, että läheisyyteen ei voi pakottaa, yhteyttä ei voi pitää väkisin yllä, se on lahja. Olen saanut oppia, että elämään kuuluu se, että välillä tiet erkaantuvat, mutta jos niiden on tarkoitus jälleen kohdata, ne kohtaavat. 

Osa ihmisistä on ja pysyy ilona koko elämä ajan, ja heidän myötään hioutuu ne kauneimmat timantit. Heidän kauttaan opit paljon enemmän kaikesta ihmisyydestä, elämästä ylipäätään, ja kasvamisesta ihmisenä. Olen kuitenkin yhtä iloinen niistä, jotka joskus tunsin, niistä, jotka vielä opin tuntemaan ja niistä ihanista aarteista, jotka ovat olleet koko ajan elämässäni!

Kuvassa opettajamme Veikko, yksi elämäni alun ihanista ihmisistä. Minut varmaan tunnistaakin joukosta ;)

Tämä vuosi vaihtuu kevein miettein, toisin kun niin monet ennen tätä. Mieli on valoisa, iloinen ja toiveikas. Toiveikas itselle, ei niinkään odotuksille. Itse asiassa en odota mitään, en mitään erityistä, on vain hyvä olla tässä, ja samalla tietää että elämä on liikkeessä. Tuntuu hyvältä, ettei määränpäätä tai sen suuntaa ole määritetty, on vain matka ja sen tuoma ilo. On ihanaa oivaltaa olemisen taito, olemisen ilo, joka orastaa oivalluksen riemua.

On ollut pitkä matka siihen, että on oppinut olemaan ohjailematta elämää. Lopettanut hakkaamasta päätä seinään. Nykyään tunnistan ja tiedostan melko pian, kun yritän järkkäillä asioita tahtomallani tavalla ja hoksaan luovuttaa. Eihän elämä pääsisi minua yllättämään, jos en anna sille tilaa juosta vapaana, olla sitomatta sitä omiin pienii käsityksiini. Mitä uutta voi syntyä, jos olen sen jo etukäteen muokannut tahtooni. 

Yritän siis tulevanakin vuotena pitää näppini erossa siveltimestäni, joka maalaa päivieni kulkua ja maisemaa. Katsella vain sen sijaan uteliaana, mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan, kun annan sen olla täynnä yllätystä myös itselleni. 

Iloitsen ja kiitän kuluneesta vuodesta. Kaikki siinä ei ollut helppoa, mutta kaikki on ollut täynnä uutta ja erilaista. Nyt siis istun tukevasti uuden vuoden sukkulani kyytiin ja sanon että olen valmis, että antaa mennä. Ehkä minua hetkittäin pelottaa, tai huimaa, ehkä on vaikeaa luottaa, mutta yritän ennen kaikkea olla painamatta itse jarrua. Olla estämättä sitä rohkeutta, joka saa minut suhtautumaan niin itseeni kuin kaikkeen muuhunkin uudella tavalla, ja estämästä sitä elämää, joka haluaa muovata minua vielä ihmisenä.

Hyvää Uutta Vuotta, rikasta ja antoisaa!

Vaan kuinka kävikään. Seisoin kahtena ensimmäisenä päivänä tyhjäilemässä laatikoita, kurkottelemassa astioita uuden keittiön kaappeihin, kun aloin voida yhä huonommin. Tiesin melkein heti, että nyt ei kaikki ole talossa hyvin, sillä alkoi olla vaikea hengittää ja lopulta kadotin ääneni. Oli pakko luovuttaa, lähteä pois ja surullisena yövyin ystäväni sohvalla potien vaikeaa hengenahdistusta, itketti.

Selvisi melko pian, että talossa oli todella iso vesivahinko ja muuttaminen ei tulisi kysymykseenkään, ei koska sairastuin kosteusvaurioista, ja koska talo meni täydelliseen remonttiin pitkäksi aikaa. Surullista oli myös se, että olin jo ennättänyt irtisanoa itseni edellisestä kodistani ja niin minusta tuli hetkessä koditon. Tunne oli ihan kamala, sitä ei kykenen edes kuvaamaan, olin hädissäni.

Onneksi ystäväni ojensi auttavan kätensä, tavarani saatiin heidän suuren tallin ylisille pressujen alle. Siellä ne odottaisivat siihen asti, että uusi koti löytyisi, ja minä pääsin heille asumaan. Niin vierähti sitten seuraavat puolitoista kuukautta odotusta ja etsintää. Puolitoista kuukautta, jolloin olin hädissäni, paniikissa ja niin surullinen. Yksi kamalimmista kokemuksista ikinä. Tiesin nyt, mitä on olla koditon. Tiesin, mitä on olla toisten varassa, kun elämältä menee pohja. 

Selailin asuntoilmoituksia päivät pääksytysten, niin lehdissä kun netissä. Selailin sivut kymmeniä kertaakin päivässä, toivoen joka kerta, josko uusia ilmoituksia olisi ilmestynyt. Valjastin jokaisen ystävän ja työtoverin mukaan etsintöihin, ja ahkerasti he lähettelivätkin minulle tietoja jokaisesta mahdollisesta asunnosta. Tuntui vain niin kovin pahalta ajatus, että täytyisi nyt kiireessä ottaa mikä tahansa asunto, oma koti kun oli minulle tärkein paikka maailmassa. Onneksi niin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, vaan sain rauhassa etsiä ja katsella.

Odotellessani ja etsiessäni muistan, miten iltaisin lenkkeilin ajankulukseni, ja miten tuntui, että en mitään muuta nähnyt kuin taloja ja koteja, valoja ikkunoissa, ihmisiä niissä, ja miten syvästi ikävä minun oli omaa kotia. Tunsin olevani hukassa, vailla omaa paikkaa. Podin raskasta syyllisyyttä siitä, että olin uskaltanut lähteä unelmieni perään, että kävi huonosti ja olin siksi ilman kotia. Toisaalta tiesin, että jos mitään ei uskalla, mitään ei myöskään saa, ja jokaisessa unelmassa on riskinsä. Kahlasin mieleni tuuliajolla ja mietin, onko minulle enää lupa toivoa kotia, jossa olisi hyvä olla ja jota rakastaa. 

Kevät oli muuttunut jo kesäiseksi toukokuun lauantaiksi, kun sain eräältä työkaverilta soiton kahdesta mahdollisesta asunnosta. Eikä ilollani ollut mitään rajaa, kun ajelin toista niistä katsomaan tajuten, että asunto oli talossa, jonne olin aina edellisten vuosien lenkkeilymatkoillani haaveillut muuttavani. Ei voi olla totta ajattelin, kun ajoin talon pihaan, sillä en mitään muuta halunnut kuin muuttaa juuri siihen. Helpotus ja kiitollisuus olikin suuri, kun vuokranantajat totesivat, että koti olisi minun ja voisin vaikka heti muuttaa siihen. Oli vaikea pysyä kaikelta onnelta nahoissaan, ja ei aikaakaan, kun kannoin patjan uuden kotini lattialle, ja halusin heti yöpyä siellä. Minun, minun, minun, kuljin ympäri asuntoa ja koskettelin seiniä ja tiskipöytää ja ovia, olin vihdoinkin tullut KOTIIN, ja tästä eteenpäin tiedän, että koti merkitsee minulle aina paljon enemmän kuin se koskaan ennen on merkinnyt. Asioiden tärkeyden ymmärtää vasta kun ne menettää kuuluu tuttu sanonta, ja nyt tiedän mitä se tarkoittaa. 

Rakas ihana kotini, totean vieläkin harva se päivä, minun oma paikkani ...

Kollaasissa rakas kotini vähän eri vuosina ja hetkinä.

Kesälomalle jäädessäni, yksi vakio juttuja on pistäytyä kirjastoon ja lainata kassillinen kirjoja. Mikä nautinto ajatella lomapäiviä omalla terassilla kirja kädessä, aikaa vain lukea loputtomiin. Tai valvoa aamuyöhön vain lukien. Rakastan lukemista ja tarinoita, matkaa jonnekin pois tästä todellisuudesta, omasta arjesta. Siksi pettymys olikin sitten suuri, kun totesin, että uupumukseni olikin edelleen niin vahva, että lukemisesta ei tullut yhtään mitään. Aivoni ei kerta kaikkiaan kyennyt omaksumaan lukemaani, en jaksanut ajatella edes helppoakaan tekstiä, yksikin rivi oli liikaa, uusi asia ja ajatus. Aivoissani oli kuin pysyvä lukko päällä. Suretti ja raahasin lopulta ihanat kirjani takaisin kirjastoon. 

Syksyllä edelleen sama jatkui, en jaksanut lukea, en edes lehtijuttuja, en mitään. Hypistelin kirjoja, kannoin joitakin edelleen kirjastosta kotiin, mutta sain palauttaa ne myöhemmin takaisin, lukemattomina. Pelotti, jaksanko koskaan enää lukea, voinko koskaan enää nauttia kirjoista. Samalla tiesin, että kysymys oli vain siitä, että aivoni olivat puolellani, ei vielä ne sanoivat, et ole vielä valmis kaikkeen siihen, on vielä levättävä, nautittava silmillä, korvilla ja sielulla, hoidettava sisintään muulla tavalla. Äänikirjoista sain väliaikaista lohtua, joku muu luki minulle työmatkoilla, ja sain vain kuunnella tarinoita ajellessani läpi syksyisten kauniiden maisemien.

Nyt on sitten vihdoin koittanut hetki, kun jonkinasteinen lukeminen on onnistunut ja tuottaa nautintoa, se on niin suuri ilo. On ihanaa tervehtiä pitkästä aikaa lukemaansa, imeä sitä kaikkea sisuksiin kuin raikasta ilmaan keuhkoihin. Aivoni jaksoivat jälleen käsitellä, pureksia, niellä, ja nauttiakin. On kuin uudelleen opettelisi kävelemään, tai lukemaan, nautiskelen jutun sieltä ja täältä, maistelen ja ihastelen, iloiten.

On hyvä nähdä, miten kehomme on meidän puolellamme, että yhtä vahvasti kuin se alkoi lähettää hälyytyssingnaaleita loppuunpalamisesta, haluaa suojata meitä, niin yhtä lailla se puhkeaa uuteen voimaan, kun on sen aika.

Loikin jalat märkänä ystävän puutarhassa, poimien maahan pudonneita omenoita, iso pussi kotiin vietäväksi, marmeladin teko mielessä. Olin jo aiemmin saanut marja-aronian marjoja ja päätin kokeilla aivan uutta reseptiä, omassa päässä keksittyä tietenkin. Olen joka syksy kehittänyt ihan uuden ja oman marmeladi reseptin, ja joka kerta on tullut niin niin hyvää. Talven sunnuntaiaamuisin on ihana levittää sitä paahtoleivän päälle tai uunituoreelle croissantille.

Kotiin päästyäni jään hetkeksi harjaamaan portailta siihen liiskaantuneita haavanlehtiä. Keksin kuin tekosyyn ulkoiluttaa itseäni edes hetken, saada raitista ilmaan pölyisiin keuhkoihini. Kaikki huijauskeinot ovat sallittuja mietin, ja lähden vielä vesisateeseen kiikuttamaan roskapusseja ja noutamaan postia laatikosta. Sitten ruokakassit sisään, villasukat jalkaan ja kynttilöitä sytyttelemään. Aah miten ihanaa on tulla kotiin, ja kun tietää että edessä on koko viikonloppu.

Pienen pohdinnan jälkeen alan kuitenkin tekemään marmeladia jo nyt, en malta odottaa, että pääsen näkemään mitä tällä kertaa syntyy. Keitän jäiset aroniat, kuorin kasan omenoita ja lisäänpä joukkoon romminlopunkin pullosta, jonne se jäi, kun valmistin joululikööriä pihamme kirsikoista. Naapurin vanha täti kertoo vieläkin näkevänsä mielikuvia siitä pelosta, kun oli nähnyt ikkunastaan minun kiikkuvan keittiöjakkaralla eräänä sunnuntaiaamuna kirsikkapuussa alla. Miten iso ilo on saada jouluna ojentaa hänelle pieni maistiaispullo joululikööriä sekä marmeladi.

Maistelen lusikalla keitostani ja jälleen onnistuin. Tällä kertaa marmeladin väri vain on punainen, aronian värinen. Nostan kattilan jäähtymään ja istahdan pienen siivouksen jälkeen sohvalleni. Jalat ylös, lautasella muutama ihana voileipä ja lasi viiniä.... eikä aikaakaan, kun väsymys hiipii kehooni. Elämä on pieniä iloja.

Pikkulinnut kuistillani, kurkkivat tyhjiin kukkapurkkeihin, riippuvat lyhdyn nokassa ja keikkuvat kastelukannun varressa, joka syksy ne saapuvat ilmoittamaan, että kota on aika hankkia talipalloja. Jos ei mitään tapahdu, ne tulevat kurkkimaan ikkunasta asuntooni, viestittävät että haloo jotakin on unohtunut.

Rantakaislikossa lipuu hiljakseen joutsenemo poikasineen, vieläkö ennättävän kasvaa muuttoikään, toivon niin. 

Vene paikoillaan, vain odottaen uutta matkaa, aaltojen tanssia kylkiään vasten, taas ollaan menossa...elämän tarkoitus.

Kotikylän uljas vanha kirkko, niin paljon nähnyt, saatellutkin, surrut ja iloinnut, uskollinen kylävanhus. 

Satamaelämää, levollista, rauhoittavaa, vie ajatukset omille teilleen.....

Rakennan syksyksi oman alttarini. Toivottaa tervetulleeksi kotiin matkoiltani, on hyvä palata.

Itse elän juuri nyt syvää väsymyksen aikaa. Väsymys, joka ei tunnu helpottuvan millään, kun aika menee suurimmaksi osaksi nukkumiseen, tai siihen, että on koko ajan äärimmäisen uupunut. On vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että tuntuu kuin kaikki päivät ja asiat vaan lipuisivat ohitseni, ilman että jaksan olla niissä läsnä. Tunnen juuri tuota samaa tyytymättömyyttä tähän päivään, tähän elämän tilanteeseen ja odotan että tulee parempaa. Teettää töitä löytää hyvää tästä vaiheesta, joka jostain syystä nyt on minun vaiheeni, minun elämäni. Löytää halua asettua juuri tähän väsymykseen, siihen mitä se minusta haluaa ja tarvitsee, olla sen puolella ja pitää siitä huolta, että otan sen osaksi elämään juuri nyt. Mieli seikkailee niin helposti kaikessa muussa mitä elämältä ja arjelta odottaisi, mitä kaikkea haluaisin tehdä tai saavuttaa. 

Opettelen juuri nyt nauttimaan vähemmästä, pienistä asioista, kauneudesta ympärilläni. Opettelen olemaan kiitollinen siitä, että tämä väsymys opettaa minua näkemään sitä kaikkea, mitä ehkä en näkisi, jos tahtini olisi nopeampi. Opettelen pysähtymään, katselemaan, nauttimaan väreistä ja kuvista, kaikesta siitä mitä jaksan katsella tai kuunnella. Siitä, että jaksan sytyttää kynttilät ja istua ja katsella maisemaa ympärilläni, kuunnella hiljaisuutta....hiljaisuutta jota voisin kuunnella juuri nyt loputtomiin. Opettelen suomaan itselleni luvan nukkumiseen, jos uni on se, mitä kehoni nyt eniten kaipaa, ja jos se on lääke millä jaksan huomiseen. 

Elän sivuraiteilla ja ehkä on nyt vain sen aika....